Viikko vielä

Tuntuu ihan hullulta, että ensi viikonloppuna on sitten se mihin olen valmistautunut 2012 kesästä lähtien, kun olin päättänyt hiljaa mielessäni, että jos selviän Kuusijärven kokeilusta ja HCT:sta, että tämä ei jää tähän ja menen itsekin vielä sen täydenmatkan. Ajatus täydestämatkasta tuntui silloin vielä niin etäiseltä ja onhan tässä monta vuotta treenattukin sitä varten. Siltikin mieltä kaihertaa olenko treenannut tarpeeksi, että selviydyn siitä kunnialla. En ole kuitenkaan mikään ihanteellinen kestävyysurheilija ominaisuuksiltani.

Kaikkea kummaa sitä on pyörinyt mielessä koko viikon. Vähän alkaa olemaan sellanen kohtaloonsa alistunut olo ja mielen vallannut tyyneys odottaessa sitä 12 h päiväretkeä. Uinti menee, pyörä menee, mutta juoksu on se mörkö siellä lopussa mikä vähän hirvittää. Täytyy vaan toivoa, että ei tule mitään yllätyksiä ja saisin juostua edes hitaasti, mutta varmasti loppuun. 

Maanantaina pientä itsensä hemmottelua. Todella hyvää.

Viime viikko meni todella kevyillä treeneillä, kun piti palautua Kangasalan kisan rasituksesta. Tiistaina ihan vain venyttelin, kun tuntui olevan koko kroppa jumissa. Keskiviikkona olin menossa reteesti uimaan 3 km, mutta onneksi olin saanut houkuteltua teräsmiehen mukaan. Sain hänelle testiin HUUBin miesten märkkärin Aerious II, niin ei voinut vedota siihenkään enää, että ei ole kunnon pukua :D 

Uitiin ensin Sääksin uimarannalta seurakunnan rantaan ~200 m. Oma uinti tuntui hyvältä ja kai se teräsmiehelläkin, mutta piti vaan periaatteesta kiukuta, kun olin "pakottanut" hänet uimaan. Toisella rannalla hän totesi, että ei ala kyllä uimaan 3 km, kun ole uinut niin pitkään aikaan. Oli vähän näreissäni, mutta lähdettiin uimaan vastarannalla olevalle Kiljavan opiston laiturille ~800 m. Puolessa välissä sinne tajusin sen olleen ihan fiksu ratkaisu. Oli sen verran palautuminen kesken, että veti aika veteläksi. En olisi mitenkään jaksanut itsekään uida 3 km. 

Sitten alkoi jalkapohjassa oleva rakkolaastari yllättäen lepattamaan. AI AI, kun sattui, kun roikkui nahassa. Piti uida oikean jalan varpaat kippurassa parisataa metriä laiturille, että ei tekisi niin kipeää. Laiturilla venytin varovasti laastarin pois, että pystyisin uimaan vielä takaisin lähtöpisteeseen. No sitten lepatti se ylimääräinen nahka... Ei sattunut ihan niin paljoa, mutta ei se kivaa ollut sekään. 

Tämä se siellä lepatti. Ei näyttänyt keskiviikkona onneksi enää ihan noin pahalta, kun kuvassa oli päässyt muhimaan vielä puhdastilabootsissa töissä oikein kipeäksi. Jatkossa ehkä muistaa ne sukat yli 5 km matkoille...

1800 m tuli kaiken kaikkiaan uitua 45 min hissuksiin ja vesi oli vihdoinkin lämmintä! 22 asteista. Ei sitä edes muistanut miten ihanaa on uida lämpimässä vedessä. Oli ihan kiva fiilis, kun ei ollut uinnin jälkeen ihan jääkalikka.

Torstaina koitin mennä pikku lenkille juosten. Satoi vaan vettä joka kerta, kun koitin mennä ovesta ulos. Kahdeksalta katsoin vielä sadetutkaa ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Keräilin tietysti matkalla taas Pokemoneja, mutta meni vähän metsään sen suhteen, kun peli kaatuili jne. Juoksin vain reilun viisi kilometria 40 min, kun piti kirmata takaisin kotiin vesisateen taas alkaessa...
 
Lenkki oli lähinnä sitä varten, että sain valittua kengät kisaa varten. Toivon Hokan Huakoiden kantavan minut loppuun asti ilman suurempia kipuja. Huakat ovat ensimmäiset Hokani ja vähän painavammat ja vaimennetummat kuin Tracerit. Ne tuntuivat kyllä ihan pirun hyviltä pitkästä aikaa tuolla pikku lenkillä minkä juoksin. Luotan niihin.

Perjantaina mentiin yhdessä teräsmiehen kanssa, todella harvinaista herkkua edelleen, Kuusijärvelle uimaan yhdessä HUUBin yhteisuinnille. Porukkaa oli paikalla yllättävän paljon ja uitiin yhdessä pari kierrosta, jotkut taisivat uida enemmänkin. Itselläni ei uinti oikein toiminut oli niin hartiat jumissa. Olkapäät olivat alusta asti ihan tulessa ja lopulta oli pääkin niin kipeä, että ei ollut yhtään kivaa enää. Sain silti uitua 1600 m, taisin vähän pyöriä taas itseni ympäri, kun sain tuollaisen matkan. Kotona piti ottaa buranaa, että sai taas veren kiertämään päässä.

Sade on tuntunut piinanneen useampanakin päivänä tällä viikolla, kun lauantaina lähdin pyöräilemään 4 h lenkkiä auringon vielä paistaessa ja oli sellainen hiustenkuivaajassa fiilis, kun oli niin lämmin. Universumi päättä puuttua leikkiin kuitenkin ja taivas aukeni. Pakenin mustaa pilveä, joka oli takanani vain huomatakseni, että samanlainen odottaa edessä. Olin saarrettu. Pysähdyin Riihimäellä Ullan Pakarilla ja katselin sadetutkaa puhelimesta vain todetakseni, että ei auta kuin jatkaa, kun ei se takaisin päin ole yhtään sen parempi. Oikeastaan vielä pahempi vain. Tai ihan sama oli loppujen lopuksi mihin lähtisi.

Hittolainen noita ukkosia

Olin menossa vähän matkan päähän Salen lipan alle ihmettelemään, kun teräsmies saapui pelastamaan. Päätin siinä märkänä, hiekkaisena ja kylmissäni, että pakataan pyörä autoon ja mennään pois. Lenkki jäi tuntiin ja reiluun 30 km. Ehkä parempi niin...

Illalla lähdin vielä kylille pyörimään pyörällä minkäs muun kuin Pokemonien perässä. Opin pelistä uusia juttujakin, kun jäin juttusille muutamien poikien kanssa. En ole koskaan ollut mikään kylillä hengailija tyyppi, mutta nyt on hyvä syy pyöriä siellä. 

Sateinen sunnuntai on mennyt siivotessa ja jos vielä venyttelisi ja menisi uudestaan Pokemon metsälle, kun ei näytä enää satavankaan. Ensi viikolla vielä kevyttä itsensä liikuttelua, että pysyy järjissään ja saa ajan kulumaan odotellessa sitä loppuhuipennusta.